Kesällä törmäsin feissareihin, jotka näyttivät kuvia intialaisista pikkutytöistä. Nuori KUAn feissari puhui sujuvasti hänelle opetetut asiat. Hän piti tietoaan faktana, ja tokihan se faktaa olikin hyväntekeväisyysjärjestön näkökulmasta.  Intia-kuvan nähtyäni totesin nuorelle, että Intia on niin rikas maa, ettei se ulkopuolista apua tarvitse. Nuori oli vilpittömän hämmästynyt. On hyvä, että nuoret havahtuvat maailman epäoikeudenmukaisuuteen, mutta jotenkin toivon, että näille nuorille kerrottaisiin monipuolisemmin, mistä esimerkiksi Intian köyhien ongelmat juontuvat. On todella väärin syyttää enää länsimaita Intian tai Arfikan maiden köyhyydestä. Tähänhän hiukan viitataan näillä keräyksillä.

Näkemykseni perustuvat yhteensä kolmen kuukauden vierailuuni Malawissa ja Sambiassa, sekä kahden kuukauden Intiassa oleskeluun. Tänä aikana näin tavallista elämää. Luin myös joka paikassa sanomalehtiä, jos vain käsiini sain. Vaikka näistä vierailuistani on jo kymmenen vuotta, niinpä eipä uutisten perusteella tunnu muutosta elämänmenoon tulleen.

Intiaa tai Afrikan monia maita ei vaivaa rahan puute, vaan johtajia ja keski- ja yläluokkaa edustavien  välinpitämättömyys omista kansalaisistaan. Tiedämme uutisista, että Somalian iso ongelma on klaanijärjestelmä, jonka avulla maata pidetään sekasorrossa. Esimerkiksi Malawissa ja Sambiassa johtavassa asemassa olevat ovat käyttäneet ja käyttävät omiin tarkoituksiinsa hyvin paljon kansan hyvinvointiin tarkoitetusta avusta.  Intiassa on puolestaan edelleen vahvasti voimissaan oleva kastijärjestelmä, minkä vuoksi keskiluokkaiset ja varakkaat intialaiset sulkevat silmänsä nälkää näkevältä kansanosaltaan, joista  valtaosa on niin kutsuttuja kastittomia. Kun ongelman ydin on maan johtajat ja hyväosaiset, on naiivi kuvitelma, että ruohonjuuritasolta auttaminen johtaisi todellisiin tuloksiin. Kun sukupolvi toisensa jälkeen tilanne on yhtä huono, niin auttajien olisi jo aika havahtua, ettei vanhempien hokema ”halutaan lapsille parempi elämä” tuo tulosta, kun varsinaisesti mikään toimintatavoissa ei muutu.

Intiassakin on monen tasoista köyhyyttä. On heitä, joilla on kuitenkin katto päänpäällä. Ruokaa onnistutaan hankkimaan joka päivä, mutta pienikin hoitoa vaativa sairastuminen murentaa talouden. Näissä köyhissä perheissä ei ole tavatonta vahingoittaa lasta siksi, että hän kerjäämään lähetettynä saisi  enemmän myötätuntoa ja sitä kautta rahaa. Kalkutassa ollessani näin myös useana päivänä perheen huovan päälle kaupungille kerjäämään raahaamaan ihmisen, jonka kädet ja jalat olivat amputoitu. 

Valitettavan paljon on niitä köyhiä, joilla omaa aluetta kadulla tai rautatieaseman pihassa osoittaa muovin pala. Kadulla elävät ihmiset ovat keski- ja yläluokan intialaisille erityisen näkymättömiä. Kaksi kertaa törmäsin tilanteeseen, jossa vanhus teki kadulla kuolemaa. Paikallisten ohjeistus oli pysyä kaukana, myöskään vettä ei saanut antaa, jotta kuolema ei viivästyisi. Tähän julmuuden hyvin toimeentulevat intialaiset ovat luoneet, eikä se heitä häiritse.

 Kadulla elävien lasten kohtalo on hirvittävä. Lapsuutta ei kerta kaikkiaan ole. Vain julmimmiksi kasvavat selviytyvät. Pieni vauva voi joutua hyvin helposti koiralauman syömäksi, hylätyksi, myydyksi tai kuolla muuten vain. Ja hyväosaiset intialaiset tietävät tämän. Nämä köyhistä köyhimmät ihmiset Intia ja muu maailma on luokitellut turhiksi ihmisiksi. Turhia ihmisiä voi kohdella miten vain. Intian päättäjät toivovat näiden turhien menevän takaisin maaseudulle. Niinpä. Eivät ainakaan kuolisi turistien silmien edessä. Sieltä maalta moni on lähtenyt siksi, ettei ollut minkäänlaisia elinmahdollisuuksia.

 Köyhien julmuus toisiaan kohtaan voi olla riipaisevaa. Luonteeltaan se on kuitenkin toisenlaista (mikä ei tee siitä hyväksyttävää) kuin keski- ja yläluokassa. Köyhien julmuus on kiinteässä yhteydessä hengissä selviytymiseen. Keski- ja yläluokan julmuuden syyt ovat laadultaan pahempia. Etenkin Intian vauraimman kerroksen edustajat ovat ahneita, köyhien työläisten orjuuttamisella hankkimastaan varallisuudestaan ja etuoikeuksistaan kiinni pitäviä hymyileviä hirviöitä.

Vankkumaton käsitykseni on, ettei Intia tarvitse ulkopuolista raha-apua köyhilleen (eivät tosin tarvitse useimmat Afrikan maatkaan). Suomen ulkoministeriön sivuilta löytyy tieto, jonka mukaan Intian talous kasvoi 2017 6.75 %:a. Intian todellisesta vauraudesta saa tietoa myös lukemalla esimerkiksi Amartya Sen ja Jean Drézen kirjan ”Vastakohtien Intia” (2017, Into kustannus). Kirjasta löytää vahvistuksen tiedolle, että Intian terveydenhuolto on rempallaan suurimmassa osassa osavaltioita, koska terveyenhuolto on yksityistetty. Jos julkisia palveluja on, niin kovin usein työntekijöiden laiskuus (näkyy esimerkiksi runsaina poissaoloina) on se syy, miksi köyhät jäävät vaille apua. Lisäksi kadulla elävälle tai muutoin köyhälle voi pieninkin vastaanottomaksu olla ylivoimainen. Kymmenen vuotta sitten perheen äidillä ei ollut 20 senttiä lääkäriä varten. Tokihan sen maksoimme, samoin 1 euron hintaisen lääkkeen lapselle. Lääkettä ei voitu antaa perheen haltuun, jotta sitä ei myytäisi. Sairastumisriskiä lisää olemattomat saniteettitilat puhuttiinpa sitten köyhimmissä kodeissa asuvista tai kadulla elävistä.

Joissakin Intian osavaltioissa asioita on saatu parempaan kuntoon, mutta vain joissakin. Kun ottaa huomioon Intian vaurauden, niin voi vain hämmästellä asioiden huonoa tilaa vielä vuonna 2018. Intian köyhien määrän syy ei siis ole tämän väkirikkaimman demokratian rahapula, vaan kulttuurisen ja uskonnollisen perinteen mädättämä arvomaailma, mikä sallii maanpäällisen helvetin ylläpitämisen.

Hyväntekeväisyysjärjestöjen ja eri maiden päättäjien pitää nähdä  kadulla elävät intialaiset ihmisinä, joita oman maan paremmassa asemassa olevat kansalaiset ja heidän valitsemansa päättäjät kiduttavat kuoliaiksi. Tämän puheen soisin kuulevani  eri maiden päättäjiltä ihmisoikeuskysymyksenä viimeistään Intian vierailujen aikana.

Jos nyt jollekulle tuli mieleen, että Suomessakin on leipäjonoja, niin on samalla syytä palauttaa mieleen absoluuttisen köyhyyden ja suhteellisen köyhyyden määritelmät. Suomessa ei jätetä vanhusta tai muunkaan ikäistä kuolemaan kadulle, koska tämä on varaton. En myöskään ole kuullut, että suomalaisille köyhille olisi lähiaikoina kerätty rahaa muissa maissa. Kysymys on juuri tästä. Suomella on varaa hoitaa köyhänsä.  Suomella on varaa huolehtia lapsista, (meillä jokainen lapsi pääsee eskariin ja kouluun, useimmat onneksi päivähoitoonkin) ja vanhuksista. Vanhusten hoidossa on pahoja puutteita, sen myönnän. Myös vähävaraisten perheiden lapset ovat liian usein vailla harrastusmahdollisuuksia. Meidän on syytä pitää silmämme auki tässä asiassa. Tässä onkin yksi ero Suomen ja Intian välillä. Suomessa pitää toimia sen eteen, etteivät päättäjät sulje silmiään lisääntyvältä köyhien ryhmältä;  Intiassa pitää tehdä työtä sen eteen, että intialaiset suostuisivat ylipäänsä avaamaan silmänsä köyhiensä olemassa ololle. Kuten Suomella myös  Intialla on varaa huolehtia köyhistään. Mutta Intia ei edes yritä kehittää julkisen sektorin palveluita.

Intialaiset mielellään kertovat perheen huolehtivan vanhuksistaan. Kannattaa kysyä näin kertovalta, mitä tapahtuu vanhuksille, joilla ei ole perhettä huolehtimassa. Tätä kysymystä ei saa jättää kysymättä ystävällisyyssyistä. Nyt en tarkoita, että jokaista Suomessa vierailevaa intialaista aletaan pommittaa kysymyksillä. Tarkoitan sitä, että mahdollisimman usean intialaisen kanssa pitää keskustella asiasta. Kun kurjuus on niin massiivista kuin se Intiassa on, pitää intialaisten omatunto saada kolkuttamaan. Vauraan Intian kurjien kohtalo ei ole vain Intian sisäinen asia. Kurjien kohtalo on kaikkien asia, mutta se ei ole asia, johon pitäisi kerätä rahaa muista maista.  Intialaisten on höllennettävä ihan omaa kukkaroaan, suostuttava maksamaan veroja. Hyväntekeväisyystyö pahimmillaan tukee hyvin toimeentulevien intialaisten haluttomuutta muutokseen.

Kestävän kehityksen nimissä länsimaat ovat velvoitettuja patistelemaan Intian päättäjiä köyhien ihmisten kohtelusta. Ekologisen kestävän kehityksen toteutuminen edellyttää vahvaa panostusta sosiaaliseen kestävään kehitykseen. Tähän muun maailman pitää patistaa niitä intialaisia, joilla on tiedolliset ja taidolliset valmiudet tehdä asialle jotain. Monet vauraiden intialaisperheiden lapset ovat kouluttautuneet ulkomailla. Osaamista muutoksen tekemiseen on, jos olisi halua.  Ekologinen ja sosiaalinen kestäväkehitys kulkevat käsikädessä taloudellisen kestävän kehityksen kanssa. Taloudellisen kestävän kehityksen yksi tärkeä alue on inhimillisen pääoman kartuttaminen. Tämä edellyttää, että Intiassa luodaan järjestelmä köyhien peruskoulutukselle. Tyttöjen kouluttaminen nähdään tärkeänä, mitä se onkin. Mutta muutoksen aikaan saaminen köyhien parissa edellyttää myös poikien kouluttamista. Usein hyväntekeväisyysjärjestöt iloitsevat siitä, kuinka moni pääsee peruskouluun. Oleellinen (tärkeämpi) tieto on se, kuinka moni näistä aloittaneista päättää peruskoulunsa. Kuinka moni päättäneistä on tyttöjä. Tämä tieto ymmärrettävistä – joskaan ei hyväksyttävistä – syistä jätetään kertomatta.

Kouluttamisen tarkoituksen on aina luku- ja kirjoitustaidon saavuttaminen, mutta yhtä tärkeää on saada ihmiset tiedostamaan se, mikä heitä pitää köyhyydessä. Myös köyhien ajattelutottumukset, jotka kumpuavat opituista arvoista, tulisi saada muuttumaan. Pelkkä köyhille tarjottava koulutus ei kuitenkaan Intiaa pelasta, vaan myös jo nyt koulutusta saavien  lasten ja nuorten arvomaailmaan pitäisi saada säröä niin, että he alkaisivat pohtia asioita muustakin kuin olemassa olevasta näkökulmasta.

Hyväntekeväisyystyön perusvirhe on ollut aina ajatus, ettei kohdemaan kulttuurisiin arvoihin saa puuttua. Jos muutosta halutaan, niin niihin nimenomaan pitää puuttua, koska arvomaailmasta eriarvoisuus (tai tasa-arvoisuus) kumpuaan. Minkähänlainen Suomi olisi, jos meidän arvomaailmamme ei olisi muuttunut sataan vuoteen yhtään?

Intian köyhien asemassa ei näy valoa tunnelin päässä pääasiassa siksi, ettei tätä tunnelia ole alettu edes rakentaa. Ihan ensiksi pitäisi laittaa kaikkeinkin köyhimpien terveydenhuolto kuntoon. Köyhien äitien kehno ravinto ei takaa kohdussa kasvavalle lapselle sellaista ravintoa, jota tarvittaisiin. Kovin monet lapsen kohdalla puutokset näkyvät heikkoina kognitiivisina taitoina. Kun ravinto on kehnoa koko lapsuusiän, ja kasvuympäristö muutoinkin on huonompi kuin kehno, eivät kovinkaan monen lapsen kognitiiviset taidot pääse kehittymään hyviksi.

Intian päättäjät tekevät keski- ja yläluokan avulla  kansanosan murhaa. Hyväntekeväisyysjärjestöt eivät ole puolueettomia rahaa kerätessään, vaan joiltain osin hiljaisina puurtajina tukevat räikeän epätasa-arvon jatkumista. Köyhälle hedelmä tai desin maitoannos voi olla päivän pelastus. Auttajille se ei saa riittää. Jokaisena avustuspäivänä pitäisi muistaa kuvin ja sanoin tiedottaa niin intialaisille kuin muulle maailmalle Intian päättäjien ja keski- ja yläluokan välinpitämättömyydestä ja julmuudesta. Kyllä nämä julmurit omasta maineestaan lopulta välittävät.

Kokemukseni paikallisesta hyväntekeväisyystyöstä: Olin Intiassa kymmenen vuotta sitten kaksi kuukautta Kalkutan kaduilla eläviä ihmisiä auttavan organisaation mukana hyväntekeväisyystyössä. Hyvin äkkiä kuitenkin hiipi mieleeni ajatus, että meidän vapaaehtoisten maksamista kulukorvausrahoista  isoin osa meni järjestöä pyörittävän perheen hyväksi. Systeemihän on se, että vapaaehtoiset maksavat järjestön määräämän summan oleskelunsa pituuden perusteella. Tällä summalla katetaan vapaaehtoisen ruoka ja asunto, lopun pitäisi mennä konkreettiseen hyväntekeväisyystyöhön. Toki on ymmärrettävää, että siitä maksetaan vähän palkkoja. Näissä NGO:oissa on kovin usein pulma se, etteivät rahat mene väitettyyn kohteeseen. Lopputulemana päädyin siihen, että olin näennäishyväntekeväisyystyössä paitsi siksi, että rahojen varsinaisesta kohteesta ei ollut täyttä varmuutta myös siksi, ettei sellaisella hyväntekeväisyystyöllä saada mitään pysyvää aikaan avustettavien keskuudessa. Monesti tuli mieleen sitä epätoivoa katsellessa, että jokainen nopea kuolema on armelias. Olin Intiaan mennessäni tietoinen maan varallisuuden epätasa-arvoisesta jakautumisesta, mutta tuon kahden kuukauden aikana jäin näkemieni hirveyksien edessä sanattomaksi.